Syksy saa ihmiset heräämään kesän suloisesta horroksesta. Mietitään, mitä halutaan harrastaa; sovitetaan kalentereita yhteen ja päivitetään menoja. Jumppaa, zumbaa, ratsastusta - jääkiekkoa, jalkapalloa, seinäkiipeilyä - kuvataidekerho, musiikkiopisto, posliininmaalaus......lista on loputon!
Viime vuonna halusin ehdottomasti päästä edes yhtenä iltana oman harrastuksen pariin. Liian helposti kun käy niin, että äiti on se joka joustaa ja mennään muun perheen ehdoilla - ainakin meillä. Maanantai-ilta oli siis minun iltani: vakituinen ratsastustunti, vakituiseen aikaan, vakituinen oma aika. Ihana harrastus.
Keväällä jonkun sairastelukierteen jälkeen olin täysin kypsä omaan aikaani ja harrastukseeni. Huono omatunto iski joka kerta, kun jouduin perumaan tuntini. Huono omatunto iski, jos en perunut ja jätin sairaan lapsen isän kanssa. Ei olisi tarvinnut - isän kanssa on monesti paljon kivempaa, mutta silti. Arjessa viikon ensimmäisen illan harrastus saa koko viikon tuntumaan kaaokselta, kun heti ensimmäisenä iltana ei jää aikaa kotitöille ja seuraavan päivän päiväkotitavaroiden läpikäymiselle ja ruuanlaitollekaan ei jäänyt oikein aikaa ja.... No, olisihan sitä voinut aloittaa jo sunnuntaina. Mutta kun ei osannut. Eikä halunnut pilata sunnuntain ihanaa joutilaisuutta tekemällä iltaa arjen asioita.
Kesälomalla mietin, mitä voisin harrastaa niin, että edellisvuoden ahdistus ei iskisi. Koska omaa aikaa ja oma harrastus on oltava. Lisäksi harrastuksen kautta voisi saada uusia ystäviä tältä paikkakunnalta, jossa olen asunut jo kohta kymmenen vuotta enkä silti tunnu tuntevan ketään.
Vai onko? Onko sittenkään pakko saada omaa harrastusta? Onko pakko saada omaa, aikataulutettua aikaa? Onko pakko olla sosiaalinen ja tutustua koko ajan uusiin ihmisiin?
Päätin lopettaa säntäilyn ja tajusin, mikä minusta tuntuu hyvältä. Minusta tuntuu hyvältä, että kalenterissani ei ole harrastuksia. Voin harrastaa silloin, kun se sopii, ja kun itse olen valmis ja kaipaan sitä. Voin lähteä lenkille, kun haluan. Voin lähteä sienestämään. Voin ommella. Voin kutoa. Voin tehdä muita käsitöitä. Voin askarrella. Voin remontoida. Voin sisustaa. Voin kaivaa Wiin naftaliinista ja jumpata, joogata ja liikkua kun haluan. Voin vihdoin kaivaa esiin myös Pilatesvideon. Voin käydä joskus ratsastamassa. Voin olla lasten kanssa, voin tehdä rauhassa kotitöitä. Voin kotoilla. Minulla ei ole pakkoa eikä kiirettä mennä mihinkään.
Voin kirjoittaa pitkästä aikaa kirjeen vanhalle ystävälle. Miksi haalia uusia ystäviä, kun en ole kaikille vanhoillekaan ollut paras mahdollinen ystävä? Miksi en vähentäisi selittelyä kiireestä ja ottaisi aikaa jo olemassa oleville ystävilleni?
Kalenterini on nyt tyhjä ja minulla on hyvä olla.
Paitsi että varasin ensi viikonlopulle parituntisen Islanninhevosella maastossa ja pyysin ystävän mukaan. :)
Kuvat Googlen kuvahaku.
