Esikoinen aloitti koulutaipaleensa tiistaina.
Olen puhki, poikki, onnellinen ja ennen kaikkea kauhuissani. Koulumatkoista, kavereista, kiusaamisesta, oppimisesta, jaksamisesta, kaikesta. Se tunne, kun kävelee lapsen kanssa ensimmäisenä päivänä kouluun ja kun koulun pihan nähdessään se oma pieni rakas puristaa kättä ja kuiskaa: "Äiti, mua jännittää. Tuolla on noin paljon isoja poikia ja tyttöjä."
Niinhän siellä oli. Ja on. Vaikka ei ollakaan suuressa kylässä, koulut on keskitetty samaan paikkaan ja siellä pihalla todella on paljon lapsia ja nuoria. Niistä tokaluokkalaisista aina lukioikäisiin asti. Paljon, paljon kovaäänisiä yläkoululaisia ja seassa vielä muutama erityislapsi, jotka ääntelevät oudosti ja kovaa. Aika pelottava maailma, se koulun piha.
Ja se, etten tiedä mitä koulussa tapahtuu. Pelkään, ettei opettaja pysty kiinnittämään tarpeeksi huomiota kaikkeen siihen, mitä siellä tapahtuu. Pelkään, että se tokaluokkalainen, joka heitti lastani pikkukivillä eilen, heittää tänään isomman kiven tai tekee jotain muuta kurjaa. Pelkään, että lapseni jää kaveriporukoiden ulkopuolelle. Pelkään, ettei läsnäoloni vain kotona riitä. Etenkään sitten, kun tämän viikon jälkeen en ole edes kotona aamulla hänen lähtiessään ja päivällä hänen tullessaan. Juuri nyt en voi käsittää, miksi en ole kotiäiti, vaikka se on ollut itsestään selvää jo hyvän tovin. Pelkään. Eniten pelkään sitä, että hän pelkää. Ja se, etten voi näyttää omaa pelkoani, on kaikkein raskainta.
Tiedän, että tämä muuttuu paremmaksi. On pakko.
ps. Kiitos uudet lukijat, että olette jättäneet puumerkkejänne - tervetuloa! Ihanaa, että teitä on. Vaikka aiheet eivät aina olekaan vain kivoja, kuten nyt. :)
