Koulu- ja viskarielämää, viikko kaksi

Juuri kun ajattelin, että kaikki alkaa kuin alkaakin sujumaan esikoisen koulutaipaleella ja meidän arjessamme, taivaalta tipahtikin seuraava ongelma. 

Nimittäin kuopuksen uusi hoitopaikka. Viskari. Raukka on jäänyt koko viime viikon esikoisen koulunaloitusjännitysten jalkoihin ja toisaalta, uuden hoitopaikan hohto ohitti jännitykset ja kun äitikin oli aamuisin pyörällä viemässä ja iltapäivisin hakemassa ja ja....mutta nyt, kun arki palasi, ja pitäisi lähteä reippasti hoitoon, kuopus ilmoitti jännittävänsä uutta viskaria - uusia tätejä, uusia tiloja ja paria uutta lasta. No toki. Isoja muutoksia, myönnän. Jännä vain, miten jännitys iskee viikon jälkeen! Nyt siis kipuillaan pienemmän aamuja ja päivän sujumista ja samalla yritetään huolehtia myös isomman koulusta, ettei se vielä ihan muuttuisi tavalliseksi ja itsestään selväksi - jännää se vieläkin on, varsinkin se yksin kulkeminen. Onneksi matkan varrella on kavereita ja kavereiden äitejä, viikon aikana tukiverkko on upeasti kasvanut ja vahvistunut.

 

Huomaan olevani iltaisin pelkkiä korvia ja syliä, kun yritän olla läsnä molempien tunteissa ja tapahtumissa, yhtä aikaa. Yritän tarkistaa läksyjä (esikoinen sutaisee aika huolettomasti ja on sitä mieltä, että hän osaa kaiken. Kun aloimme katselemaan hiukan tarkemmin harjoiteltuja A-kirjaimia, hänkin huomasi, että suurempi osa niistä itse asiassa menee viivojen yli kuin pysyy viivojen sisällä. Läksyihin ja koulutehtävien läpikäymiseen siis näköjään täytyy oikeasti varata aikaa ja huomiota), lukea iltasatua, kuunnella päivän tapahtumia ja tunteita, vastata miljoonaan kysymykseen joista puoliinkaan en tiedä vastausta (äiti, kuinka monta päivää ampiainen elää?), huolehtia seuraavan päivän koulu- ja viskaritarvikkeista, olla lähellä.

Lasten nukahdettua yritän olla hukkaamatta omaa itseäni äitiyden syövereihin ja käydä lenkillä tai mitä vain, jotten olisi vain äiti ja jaksaisin olla mahdollisimman kärsivällinen. Onneksi isäntä on kiinni puintihommissa, niin voin jättää vaimon roolin juuri nyt vähemmälle.

Vain rikka rokassa

Ekaluokkailainen reipastui päivä päivältä ja äiti samaa tahtia. Perjantaina koulua tunnuttiin käyneen jo vaikka kuinka kauan ja siellä oli ehdottomasti vain kivaa eikä yhtään jännää. Äidillä kyllä oli, edelleen. Mutta ei enää niin pahasti. Uusi koettelemus on edessä ensi viikolla, kun ekaluokkalainen alkaa huolehtimaan entistä enemmän yksin tulemisistaan ja menemisistään. *iso huokaus*.

Kouluelämää

Esikoinen aloitti koulutaipaleensa tiistaina. 

Olen puhki, poikki, onnellinen ja ennen kaikkea kauhuissani. Koulumatkoista, kavereista, kiusaamisesta, oppimisesta, jaksamisesta, kaikesta. Se tunne, kun kävelee lapsen kanssa ensimmäisenä päivänä kouluun ja kun koulun pihan nähdessään se oma pieni rakas puristaa kättä ja kuiskaa: "Äiti, mua jännittää. Tuolla on noin paljon isoja poikia ja tyttöjä."

Niinhän siellä oli. Ja on. Vaikka ei ollakaan suuressa kylässä, koulut on keskitetty samaan paikkaan ja siellä pihalla todella on paljon lapsia ja nuoria. Niistä tokaluokkalaisista aina lukioikäisiin asti. Paljon, paljon kovaäänisiä yläkoululaisia ja seassa vielä muutama erityislapsi, jotka ääntelevät oudosti ja kovaa. Aika pelottava maailma, se koulun piha. 

Ja se, etten tiedä mitä koulussa tapahtuu. Pelkään, ettei opettaja pysty kiinnittämään tarpeeksi huomiota kaikkeen siihen, mitä siellä tapahtuu. Pelkään, että se tokaluokkalainen, joka heitti lastani pikkukivillä eilen, heittää tänään isomman kiven tai tekee jotain muuta kurjaa. Pelkään, että lapseni jää kaveriporukoiden ulkopuolelle. Pelkään, ettei läsnäoloni vain kotona riitä. Etenkään sitten, kun tämän viikon jälkeen en ole edes kotona aamulla hänen lähtiessään ja päivällä hänen tullessaan. Juuri nyt en voi käsittää, miksi en ole kotiäiti, vaikka se on ollut itsestään selvää jo hyvän tovin. Pelkään. Eniten pelkään sitä, että hän pelkää. Ja se, etten voi näyttää omaa pelkoani, on kaikkein raskainta.

Tiedän, että tämä muuttuu paremmaksi. On pakko. 

ps. Kiitos uudet lukijat, että olette jättäneet puumerkkejänne - tervetuloa! Ihanaa, että teitä on. Vaikka aiheet eivät aina olekaan vain kivoja, kuten nyt. :)

Ja vielä kesää!

Kesäretki Parolaan

Tänä aamuna herätessä lämpömittari näytti +3,8 astetta. Mihin se kesä hävisi?! Hetken aikaa sai miettiä, mitä sitä olikaan tapana pukea päälleen tällaisilla lämpötiloilla. Hrrr...

Koska kohta alkaa selvästi olla kornia julkaista kesäkuvia, tehdään sitä sitten nyt nopeasti ennen kuin on myöhäistä. Onhan nyt sentään vasta kuitenkin elokuun  alkupuoli - eiköhän tätä vielä kesäksi voi lämpötilasta huolimatta kutsua...

Tässä tosiaan kuvia viime viikonlopulta. Appi ja anoppi ovat tavanneet järjestää joka vuosi kesäretken johonkin sellaiseen kohteeseen, johon itse välttämättä ei olisi tullut lähdettyä. Se on ihan mukavaa, kun tulee tutustuneeksi uusiin paikkoihin ja kannatettua samalla kotimaan matkailua. Ehkä lapsillekin jää jotain mieleen, vaikka enemmän tuntuvat olevan onnellisia serkkujen suomasta seurasta ;)

 Tällä kertaa kesäretkikohteena oli Parolan panssarimuseo. Se olikin yllättävän mielenkiintoinen kohde! Mies- ja poikaväelle varsinkin, mutta itse asiassa siellä oli ihan mielenkiintoisia juttuja nähtävänä naisihmisillekin. Varsinkin, kun miesväki osasi kertoilla ihan mielenkiintoisia juttuja panssarivaunuista ja miehistönkuljetusautoista. Lisäksi museolla oli panssariajoneuvonäytös. Panssarivaunu on aika vaikuttava ilmestys liikkeessä! Valitettavasti panssarimuseolta ei ole kuvia, koska päivä eteni tihkusateessa, enkä halunnut kastella kameraa. Iltapäiväksi sää kuitenkin selkesi, joten ruokapaikkakohteestamme Mierolan sillasta on kuvia.

Hattulassa ei saa uida. Hah hah. :) Huomatkaa muuten söpön väriset käydet.

 

Kalamies on kalamies, lounastauolla ja ilman pyyntivälineitäkin.

Terassin uusi ilme

Mökin terassilla oli yksivuotissynttärit ja niiden kunniaksi se ajateltiin käsitellä puunsuoja-aineella. Törmäsin kaupassa Tikkurilan Kelopuu -väriseen käsittelyaineeseen ja siitä se ajatus sitten lähti...osa terassista on kuitenkin betonia, joten harmahtava pinta sopii sen kanssa paremmin kuin hyvin. Ja koska käsiteltykin puu tuppaa ajan saatossa harmaantumaan, niin ajattelin sen kelonharmaana harmaantuvan aika nätisti. :)

Tässä vielä kuva terassista vanhalla pinnalla...kuva viime syksyltä, siksi noin paljon kellastuneita lehtiä. Ei tietysti paha tämänkään värisenä, mutta...

Tässä näkyvät hyvin led-valot, jotka isäntä asensi sekä terassin etureunaan että kaidepuiden alle niin, että ne muodostavat ikään kuin valoverhon kaiteiden alle pimeällä. Täytyy joskus oikein kunnostautua pimeäkuvaamisessa ja ottaa terassista kuva iltavalaistuksessakin, se on nimittäin aika kiva. 

Aika hyvin sopii värisävy betoniin ja mattoihin, vai mitä? Ja etenkin sitten, kun se hieman haalistuu.

Tässä kuvassa näyttää ehkä vähän tummemmalta kuin oikeasti onkaan.

Samalla aineella ja värillä tuli vielä käsiteltyä mökin portaat ja vesipumpun koppikin. Nyt on painekyllästetty puu saatu peittoon ja yhtenäinen ilme puupintoihin!

Ikävä

Kun yksi laumasta on poissa, iskee ikävä. Vaikka kuinka joskus toivoisi, että olisi rauhallisempaa, yhden jäsenen puuttuminen tekee elämästä ehkä liiankin rauhallista. Vajaata. Ja vaikka tietää, että se puuttuva jäsen nauttii olostaan muualla täysin rinnoin, ei voi silti olla tuntematta haikeutta siitä, ettei hän ole täällä meidän kanssamme. 

Ei ikävä ole niin suuri silloin, kun toinen meistä vanhemmista on poissa. Mutta kun pesueesta toinen puuttuu, tuntuu kuin puuttuisi toinen käsi. En halua yrittääkään arvata, miltä tuntuisi menettää toinen kokonaan. Nyt hän on sentään tulossa kohta takaisin.

Lievitän ikävää ottamalla kuvia hänen keräämästään ja osin kasvattamastaan kukkakimpusta. Johon hän itse valikoi maljakon ja asetti keittiön pöydälle parhaalle paikalle. Enkä voi olla miettimättä, ymmärsikö hän varmasti, kuinka onnellinen ja ällistynyt olin tästä kimpusta ja sen esille laitosta?