perjantai 27. huhtikuuta 2012

Matokammo

Hei!

Olen Johanna, ja minulla on matokammo. 
 Kammo.
Oikein paha. Talven aikana sen jotenkin työntää taka-alalle, matoja kun ei näy, eikä niille pääse siedättymään. Keväällä niitä tuntuu olevan kaikkialla, varsinkin öisen sadekuuron jälkeen. Tänä aamuna lyhyehkö työmatka töihin kävellen oli yhtä tuskaa. Kävin läpi kaikki mahdolliset osaamani tilanteeseen sopivat rentoutusmenetelmät kun pujottelin jalkakäytävällä matojen ohi. Oli nimittäin vähällä, ettei mielentyyneyteni pettänyt kokonaan niin, että olisin rynnännyt kiljuen pakoon. Ainoa mikä esti tekemästä sitä oli tietenkin se, että osasin liian hyvin kuvitella paniikissa juostessani jalkojeni alle liiskaantuvat madot. Se olisi ollut liikaa. 


Fobia.
Wikipedian mukaan Fobia on tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvä todellisen uhkan olemassaoloon perustumaton pelko (kammo tai kauhu), jonka ahdistuneisuusoireita henkilö ei pysty hallitsemaan. Vastenmielisyys esimerkiksi jotain eläinlajia kohtaan ei ole vielä fobia.
Terveyskirjaston mukaan määräkohteisilla peloilla (fobia) tarkoitetaan huomattavaa ja itsepintaista pelkoa, joka on kohteeseen tai tilanteeseen nähden liiallista tai epärealistista ja joka kohdistuu tiettyyn kohteeseen tai tilanteeseen. Altistuminen pelkoa herättävälle kohteelle aiheuttaa lähes aina välittömän ahdistusreaktion, joka voi olla luonteeltaan myös paniikkikohtaus.
Esimerkiksi käärmefobiasta sanotaan lisäksi, että on tärkeää huomata, että henkilöt, jotka eivät pidä käärmeistä tai pelkäävät niitä niiden myrkyn tai niille luonteenomaisen vaarallisuuden takia, eivät ole ofidiofobisia (käärmefobia). Tyypillinen ofidiofoobikko ei pelkää käärmeitä ainoastaan niitä luonnossa tavatessaan vaan pelkää myös ajatella niitä, nähdä unta niistä, nähdä TV:ssä tai kuvissa niitä.

Inho.

En sitten tiedä, onko tämä kammoa, fobiaa, inhoa, pelkoa vai mitä - mutta kurjaa se ainakin on. Muistan kuinka seurustellessani mieheni ei vielä tiennyt, kuinka voimakas kammoni on, ja kiusasi minua heiluttelemalla kastematoa kasvojeni edessä. Hänkin taisi järkyttyä reaktiostani, koska säikähdin ihan tosissani että hän koskettaa sillä minua. Huusin, itkin, olin valmis vaikka potkaisemaan häntä välttääkseni madon. Sen jälkeen hän kyllä hyvin ymmärsi kammoni laajuuden eikä toiste ole tullut matojen kanssa lähellekään. Päivastoin, auttaa aina viemään matoja pois hankalista paikoista ja esimerkiksi huolehtii lasten kalastusmatopurkeista, ettei minun tarvitsisi.

Jos joudun kohtaamaan matoja luonnossa tai kuvissa yhtäkkiä, ilman että voin varautua siihen etukäteen, reagoin hallitsemattomasti. Esimerkiksi jos kirjaa selatessa uuden sivun avatessani aukeamalla onkin madon kuva, kirja lentää kädestäni saman tien. Kaaressa ja lujaa. Pari kertaa olen juossut vapisten sisään puutarhatöistä, kun aurinkoisena kesäpäivänä pihatiellä on tullut vastaan iso kastemato. 


Jos osaan varautua, pärjään paremmin. Kuten sateisella ilmalla; tiedän, että madot ovat nouseet maan pinnalle ja tiedän odottaa niitä. Terästäydyn ja pärjään. Kasvimaalla maata kääntäessäni tiedän, että niitä sieltä on tulossa esiin, joten kestän sen. Paitsi jos niitä alkaakin tulla esiin paljon ja ne lähtevät kiemurtelemaan kohti. Sitten on pakko paeta paikalta.

Jokunen vuosi sitten sain hyvää siedätyshoitoa juurikkaannostossa. Sokerijuurikkaat nostettiin traktorin perään eräänlaisiin koreihin, ja kivisillä pelloilla koriin nousi myös kiviä. Koska tehtaalle ei voi kiviä lähettää, jonkun piti aina välillä nousta koriin ja heittää kivet pois. Koriin nousi juurikkaiden mukana myös matoja, mutta koska kiviä oli pakko kerätä, niitä oli pakko sietää. Ja helpottuihan niiden sietäminen, kun niiden lähellä oli pakko olla. Pystyn jopa välillä kunnon hanskat kädessä koskemaan pieneen matoon, jos on pakko, mutta isoihin en, enkä paljain käsin. 

Myös lapset ovat toimineet hyvänä kammon hillitsijänä. Päätin jo heti esikoisen synnyttyä, että matokammoani en voi lapsille periyttää. Pakottaudun aina esiintymään tyynenä lasten nähden ja olen vain selittänyt lapsille, että en välitä madoista, enkä halua niitä koskettaa. Lapset ovat sen ymmärtäneet ja sivuuttaneet asian olkiaan kohauttaen. Eikä heillä onneksi ole ongelmaa matoihin koskemisessa. Esikoinenkin on kolmevuotiaasta asti pujottanut itse madon ongenkoukkuun.  

Inhoni, kammoni, fobiani - mitä sanaa tästä voikaan käyttää - tuntuu naurettavalta, perusteettomalta ja typerältä. Iso ihminen ja pieni mato. Tiedän itsekin, miten naurettavaa tämä on. En vain voi sille mitään. Teen töitä sietääkseni matoja ja tiedän, että kesän kuluessa taas pärjään paremmin. Nyt keväällä vain tuntuu taas pahemmalta. 

ps. tekstejä ei taas saa mitenkään järkevästi aseteltua! Tässä kirjoittaessani ne asettuvat ihan hyvin, mutta tekstin julkaistessa ne pätkittyvät omituisesti. 

7 kommenttia:

  1. Gyää, madot tosiaan on melko ällöjä. Aika vakavalta kuulostaa kammosi, mutta ihailtavan hyvin olet sitä käsitellyt. Lasten edessä reippaana oleminen ainakin ansaitsee suuren kunnioitukseni!

    Tsemppiä siedätykseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Inka! Tsemppiä tosiaan tarvitaan. Olen miettinyt, että pääsisinkö tästä kokonaan yli, jos aloittaisin oikein todella siedättämisen. En vain uskalla aloittaa, siinä se. Ajatus pienistäkin askelista ahdistaa ;)

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Täällä kohtalotoveri, tosin en kammoa matoja vaan niitä hirvittäviä otuksia, joita naiset yleensäkin, eli hämähäkkejä.
    Mulla kanssa pelko alkaa kevättalvella jo etukäteen tuskailemalla ja panikoimalla. Mulle tulee fyysisiä oireita, henkisten lisäks, enkä tosiaan pysty ite koskettaa tai ilman kättä paaljon pidempää niitä liiskaamaan.
    Saan myös ahdistavan olon vain kattelemalla kuvia niistä.

    Onneks mun mies on ymmärtäväinen, eikä kiusaa mua asialla, ainakaan suuremmin.

    Mökkireissut sun muut on kesäisin yhtä tuskaa, niin paljon kuin muuten kesästä pidänkin. En vain voi olla samassa tilassa kuin hämikset. Venereissu viime kesältä nostattaa vieläkin karvat pystyyn. Tais olla isoin hämis ikinä..

    Saisin aiheesta vaikka romaanin aikaan. Mutta todellakin ymmärrän sua ja tsemppiä toivotellen alkavaan kesään ja siedätyshoitoon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, voin hyvin kuvitella hämiskammosi! Tänään rannassa istuskelin ja kuvailin ja yhtäkkiä hämähäkki leijui ilmassa kasvojeni ohi - jotenkin seittinsä varassa, ja tulit heti mieleeni. Hämähäkkejä on varmasti vielä enemmän näkyvillä kuin matoja, joten voin vain kuvitella miten hankalaa on pärjätä hämähäkkikammon kanssa. Tsemppiä, ja toivottavasti pääsisit joskus nauttimaan mökkireissuistakin!

      Poista
  4. Hieno päätös olla siirtämättä fobiaa lapselle.
    Itse olen päättänyt etten ikinä puhu lasteni kuullen laihduttamisesta tai moiti kroppaani. Ulkonäkö-pakkomielteitä ja paineita on tässä maailmassa tarpeeksi.
    Meni nyt vähän ot, mutta tärkeä on tosiaan miettiä mitä asioita haluaa lapsille opettaa, mitä ei. :)
    mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omaan kroppaan liittyvä arvostelu on muuten ihan hyvä jättää lasten kuullen pois, olet oikeassa!
      Fobian siirtämisessä oli taas tänään ongelmia, kun esikoinen tuli yhtäkkiä esittelemään minulle löytämäänsä matoa. Ja kun se esittely vielä tuon ikäisellä tarkoittaa sitä, että esiteltävä kohde työnnetään kiinni kasvoihin ;)

      Poista

Jätäthän viestin käynnistäsi, teet minut hyvin iloiseksi! :)