tiistai 21. elokuuta 2012

Koulu- ja viskarielämää, viikko kaksi



Juuri kun ajattelin, että kaikki alkaa kuin alkaakin sujumaan esikoisen koulutaipaleella ja meidän arjessamme, taivaalta tipahtikin seuraava ongelma. 

Nimittäin kuopuksen uusi hoitopaikka. Viskari. Raukka on jäänyt koko viime viikon esikoisen koulunaloitusjännitysten jalkoihin ja toisaalta, uuden hoitopaikan hohto ohitti jännitykset ja kun äitikin oli aamuisin pyörällä viemässä ja iltapäivisin hakemassa ja ja....mutta nyt, kun arki palasi, ja pitäisi lähteä reippasti hoitoon, kuopus ilmoitti jännittävänsä uutta viskaria - uusia tätejä, uusia tiloja ja paria uutta lasta. No toki. Isoja muutoksia, myönnän. Jännä vain, miten jännitys iskee viikon jälkeen! Nyt siis kipuillaan pienemmän aamuja ja päivän sujumista ja samalla yritetään huolehtia myös isomman koulusta, ettei se vielä ihan muuttuisi tavalliseksi ja itsestään selväksi - jännää se vieläkin on, varsinkin se yksin kulkeminen. Onneksi matkan varrella on kavereita ja kavereiden äitejä, viikon aikana tukiverkko on upeasti kasvanut ja vahvistunut.
 
Huomaan olevani iltaisin pelkkiä korvia ja syliä, kun yritän olla läsnä molempien tunteissa ja tapahtumissa, yhtä aikaa. Yritän tarkistaa läksyjä (esikoinen sutaisee aika huolettomasti ja on sitä mieltä, että hän osaa kaiken. Kun aloimme katselemaan hiukan tarkemmin harjoiteltuja A-kirjaimia, hänkin huomasi, että suurempi osa niistä itse asiassa menee viivojen yli kuin pysyy viivojen sisällä. Läksyihin ja koulutehtävien läpikäymiseen siis näköjään täytyy oikeasti varata aikaa ja huomiota), lukea iltasatua, kuunnella päivän tapahtumia ja tunteita, vastata miljoonaan kysymykseen joista puoliinkaan en tiedä vastausta (äiti, kuinka monta päivää ampiainen elää?), huolehtia seuraavan päivän koulu- ja viskaritarvikkeista, olla lähellä.

Lasten nukahdettua yritän olla hukkaamatta omaa itseäni äitiyden syövereihin ja käydä lenkillä tai mitä vain, jotten olisi vain äiti ja jaksaisin olla mahdollisimman kärsivällinen. Onneksi isäntä on kiinni puintihommissa, niin voin jättää vaimon roolin juuri nyt vähemmälle.

6 kommenttia:

  1. Tsemppiä! Kyllä se kaikki siitä helpottaa, kaikilla. Nauratti muuten tuo vaimon rooli, kummasti välillä helpottaa kun voi hetkeksi unohtaa jonkun "sivupersoonansa"...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)
      Joo, sitähän se on - vaikka ei mitään esittäisikään, niin kummasti ihmisellä kuitenkin on erilaisia rooleja. Eri tilanteissa eri lailla. Rikkaus sinänsä :)

      Poista
  2. Huh, sitä se on, elämä äitinä, ja vaimonakin. Aina on joku haluamassa jotain. Mutta toisaalta on niin antoisaa että saa olla se joka on läsnä. :)
    tsemppiä kaikkiin arjen haasteisiin kaikille. jopa niihin puinti-hommiin. :)
    ps. mun blogissa on sulle "jotain".. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Joskus alkaa hermostuttaa, kun se on aina äiti, jota pyydetään milloin mihinkin tekemään milloin mitäkin, mutta joskus aina sitten meilläkin isäntä muistuttaa siitä, millainen rikkaus se on. Että "ajattele, kuinka tärkeä sä olet". Siinä vaiheessa aina hävettää, että miltähän se toisesta tuntuu, kun niin paljon useampi lause alkaa sillä "Äiti,....".
      Kiitos kaunis! :)

      Poista
  3. Moikka! Tulin minäkin tuomaan sulle tunnustuksen :) Enempi parempi vissiinkin :))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaunis kiitos, palaan siihen myöhemmin! Näitä on kyllä tosi ihana saada. :)

      Poista

Jätäthän viestin käynnistäsi, teet minut hyvin iloiseksi! :)